Seinämaalaukset kuuskutosella

Heti Chicagossa kiinnitin huomiota siihen, kuinka mahtavasti ympäristöön oli sijoiteltu erilaisia taideteoksia. Etenkin Millennium Parkissa, mutta myös muualla. Ilokseni huomasin, että tämä ilmiö jatkui koko matkan ajan seinämaalausten muodossa. 
Pontiac, Illinoisissa on panostanut seinämaalauksiinsa ja onkin kuuluisa niistä. Pontiacin matkamuistomyymälä tarjoili reittikarttaa, jonka mukaan voisi tehdä itsenäisesti pienen kävelykierroksen kaupungissa katsellen seinämaalauksia. Sen verran kuuma oli tuona päivänä, että päädyimme katsomaan lähimmät jalkaisin ja loput kiinnostavat surautimme katsomaan autolla. 
Matkavideollamme sanonkin Pontiacin kulmalla: "miten me pärjättään sitten sielä New Mexicossa kun nytten jo on näin tukahuttavan kuuma..?" Hehe, eipä tyttö tiennyt tuolloin, että kuivassa kuumaa on helpompi sietää. Ja New Mexicossa pääsi vuorelle vilvoittelemaan suomalaisittan kotoisaan kesälämpötilaan 13°C :D Mutta niistä lisää myöhemmin.

Mutta ne maalaukset.

Allen Candy Co. -maalaukseen liittyy tarina. Maalausta on ollut maalaamassa useampi taiteilija, joista yhden taiteilijan koira kuoli viikkoa ennen kuin maalaus oli valmis. Joten tämä taiteilija päätti tuhkata koiransa ja sekoittaa tuhkan maaliin. Näin taiteilijan rakastama koira on osa tuota maalausta. Tästä kuulin Billy Connollyn dokumentista, loistava tyyppi ja hyvä dokumentti!

Pontiacin lisäksi maalauksia oli aivan kaikkialla! Autioituneille paikkakunnille oli myös tehty matkailijoita houkuttavia "romukasoja" tai vanhaa aikaa muistuttavia huoltoasemia. Jotkin näistä kyhäelmistä olivat kyllä niin tekemällä tehdyn näköisiä, ettei viitsinyt vaivautua edes kuvaamaan. Aidot vanhat ja autioituneet sekä ränsistyneet historiaansa oikeasti kertovat huoltoasemat sen sijaa olivat kuvauksen arvoisia ja mielenkiintoisia pysähtyä katsomaan. Aluksi ne viehättivät suunnattomasti, mutta matkan aikana niihinkin jotenkin turtui, sillä niitä oli niin paljon! Tässä pari esimerkkiä:

Kumpi näistä huoltoasemista on aito? ;)

Tämä tekemällä tehty, kyhätty kokoelma huoltiska oli kuitenkin pysähtymisen arvoinen. Takapihalla penkillä köllötteli vanha mies, joka meidän kurvatessa pihaan tuli tervehtimään ja juttelemaan reippaana. Tarjosi limut, eikä suostunut ottamaan maksua niistä. Juttelimme varmaan puoli tuntia niitä näitä. Mies kertoi tulevansa kovin iloiseksi vierailijoista, sillä tykkää jutella ihmisen kanssa. En ihmettele.. hänen kylässään asuu kuulema vain 9 ihmistä. Hän oli jo kesän aikana tavannut paljon motoristeja ja erilaisia ryhmiä mm. Ranskansta, Norjasta, Kanadasta, Australiasta.. olipa siellä suomalaisen moottoripyöräkerhon tarrakin ikkunassa :) Ihana ukkeli, vaikkakin hieman höpsähtänyt.

Ihanan ukkelin huoltiska

Tästä tulikin mieleeni, että Route66 oli seikkailu, vaikka aamulla ajamaan lähtiessä tiesin tarkkaan mihin olen menossa, en silti voinut tietää mitä matkalla tulee vastaan. Uskomattomia maisemia valtavista maissipelloista aavikkoon, eläimiä joita en uskonut koskaan näkeväni, ihmisiä joilla oli kaikilla jokin tarina kerrottavana ja romua joka muistutti tien kulta-ajoista.

PS. Jos suunnittelet matkaa tuonne ja viehätyt historiasta, suosittelen käymään ainakin muutamassa tiestä kertovassa museossa. Osa on ilmaisiakin :)