Dokkaria

Minun uusi harrastukseni, dokumentointi on vienyt viime aikoina hieman aikaani ja blogijutut on jäänyt vähemmälle. Tässä jotain tuotosta. Tuli ladattua tubeen melko huonolaatuinen versio :/

The Princess - kun jää alkoi sulaa: http://youtu.be/X_D2bsd3jhg

Kainuulainen instagramissa

Aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin silmieni ilmeikkyydestä. Mutta tiedostan sen, että toisinaan olen ilmeikkyydeltäni vahvasti kainuulainen, josta olen siis kotoisin. Tästä kainuulaisesta "ilmeikkyydestä" puolestani minussa kertoo loistavasti vauva.fi keskustelupalstan ketju "Miksi Kainuusta kotoisin olevilla on kivettyneet kasvot?"  kaikesta sitä ihmiset jaksaakin keskusteluja viritellä :D

Ketjun jutuista saa kyllä hyvät naurut, varsinkin näin kun on asianosainen :D jotain sieltä lainatakseni:

"Tosimies juo kaljaa ilme värähtämättä, tämä opitaan jo isältä. Parta saattaa tuulessa lepattaa vienon kaihoisasti pimeää ja pakkasta odottaen. Kaunis on kainuulaisen miehen sydän ja harvassa on ne jotka sinne pääsee. Ikuinen melankolia tekee rakkaudesta eeppistä, se on aivan omissa sfääreissään."

"Kainuussa ei tyhjän naurajista perusteta"

"Muualta kuin kainuusta tulevilla on niin kehittymätön huumorintaju ettei semmoselle viitsi väkisin yrittää ilveillä. Opetelkaa olemaan hauskoja ja miellyttäviä ni sitte saatatte saada kainuulaiselta palkinnoksi hyväksyvän nyökkäsyn."

Ai hitsi, mulla ainakin on hauskaa näiden juttujen kanssa!

Liekö tämä kainuulaisuus sitten syynä siihen, että True Bloodin lempihahmoni on Pam?

Lopuksi vielä, minun touhuja voi seurailla myös instagramissa.. jos ei ollut vielä tiedossa. 

Eli nimimerkillä anskull löydyn sieltä. 

Hymyillään kun tavataan! Mukavaa viikonloppua! <3

Moottoritie oli kuuma

Mulla on viime aikoina soinut päässä aika ahkeraan sanat "lähden maailmalle etsimään itseäni" Jotenkin osuvaa, sillä minulla on voimakkaasti sellainen fiilis, että tunnen itseni tuon 66 reissun jäljiltä jotenkin paremmin. Ehkä siihen osasyy on se, että olen ahkerasti vanhempiemme ja ystäviemme kanssa katsellut matkalla kuvailtuja videopätkiä joiden pääroolissa olen MINÄ! Niistä olen nähnyt itseni monelta kantilta eri tilanteissa ja oppinut ymmärtämään, että tuollainen minä nyt sitten olen, noin minä puhun asioista ja kommentoin juttuja. Minun isot silmäni ilmehtivät voimakkaasti ja niitä sielun peilejä katsellessa ei todellakaan jää epäselväksi mitä ajattelen ja miltä minusta tuntuu.
Ja jotenkin niistä videoista on vain tullut sellainen voimakas hyväksymisen tunne ja olo, että ei hassumpi tyyppi.. kivaa olla minä :) 

Että ei se pötypuhetta ole, kun ihmiset sanovat lähtevänsä maailmalle etsimään itseään. Minä löysin itseni tuon videon avulla. En tiedä miten se "löytäminen" olisi tapahtunut ilman teknologiaa. Mutta kaippa itsensä voi löytää, oppia tuntemaan ja hyväksyä sellaisena kuin on monin eri tavoin.

Ja näin ollen minusta tuntuu, että olen valmiimpi kuin koskaan aloittamaan avioelämän! 

KYLLÄ!

Me menimme Las Vegasissa naimisiin! <3 

Kannatti odottaa avioitumista 10 vuotta ja tehdä se omalla tyylillä. Olemme löytäneet paikkamme parisuhteessa ja oppineet olemaan yhtä ja perhe, nyt myös paperilla. Kun arvostaa itseään, pystyy arvostamaan myös toista. Ja niin edelleen liibalaaba :D 
Hei, mä oon vaimo! Ja minusta tuntuu, että olen hyvä sellainen.

Nii.. "kun sen löydän tuon sen sulle lahjaksi" Eipä mulla muuta huomenlahjaa ollutkaan :D

Seinämaalaukset kuuskutosella

Heti Chicagossa kiinnitin huomiota siihen, kuinka mahtavasti ympäristöön oli sijoiteltu erilaisia taideteoksia. Etenkin Millennium Parkissa, mutta myös muualla. Ilokseni huomasin, että tämä ilmiö jatkui koko matkan ajan seinämaalausten muodossa. 
Pontiac, Illinoisissa on panostanut seinämaalauksiinsa ja onkin kuuluisa niistä. Pontiacin matkamuistomyymälä tarjoili reittikarttaa, jonka mukaan voisi tehdä itsenäisesti pienen kävelykierroksen kaupungissa katsellen seinämaalauksia. Sen verran kuuma oli tuona päivänä, että päädyimme katsomaan lähimmät jalkaisin ja loput kiinnostavat surautimme katsomaan autolla. 
Matkavideollamme sanonkin Pontiacin kulmalla: "miten me pärjättään sitten sielä New Mexicossa kun nytten jo on näin tukahuttavan kuuma..?" Hehe, eipä tyttö tiennyt tuolloin, että kuivassa kuumaa on helpompi sietää. Ja New Mexicossa pääsi vuorelle vilvoittelemaan suomalaisittan kotoisaan kesälämpötilaan 13°C :D Mutta niistä lisää myöhemmin.

Mutta ne maalaukset.

Allen Candy Co. -maalaukseen liittyy tarina. Maalausta on ollut maalaamassa useampi taiteilija, joista yhden taiteilijan koira kuoli viikkoa ennen kuin maalaus oli valmis. Joten tämä taiteilija päätti tuhkata koiransa ja sekoittaa tuhkan maaliin. Näin taiteilijan rakastama koira on osa tuota maalausta. Tästä kuulin Billy Connollyn dokumentista, loistava tyyppi ja hyvä dokumentti!

Pontiacin lisäksi maalauksia oli aivan kaikkialla! Autioituneille paikkakunnille oli myös tehty matkailijoita houkuttavia "romukasoja" tai vanhaa aikaa muistuttavia huoltoasemia. Jotkin näistä kyhäelmistä olivat kyllä niin tekemällä tehdyn näköisiä, ettei viitsinyt vaivautua edes kuvaamaan. Aidot vanhat ja autioituneet sekä ränsistyneet historiaansa oikeasti kertovat huoltoasemat sen sijaa olivat kuvauksen arvoisia ja mielenkiintoisia pysähtyä katsomaan. Aluksi ne viehättivät suunnattomasti, mutta matkan aikana niihinkin jotenkin turtui, sillä niitä oli niin paljon! Tässä pari esimerkkiä:

Kumpi näistä huoltoasemista on aito? ;)

Tämä tekemällä tehty, kyhätty kokoelma huoltiska oli kuitenkin pysähtymisen arvoinen. Takapihalla penkillä köllötteli vanha mies, joka meidän kurvatessa pihaan tuli tervehtimään ja juttelemaan reippaana. Tarjosi limut, eikä suostunut ottamaan maksua niistä. Juttelimme varmaan puoli tuntia niitä näitä. Mies kertoi tulevansa kovin iloiseksi vierailijoista, sillä tykkää jutella ihmisen kanssa. En ihmettele.. hänen kylässään asuu kuulema vain 9 ihmistä. Hän oli jo kesän aikana tavannut paljon motoristeja ja erilaisia ryhmiä mm. Ranskansta, Norjasta, Kanadasta, Australiasta.. olipa siellä suomalaisen moottoripyöräkerhon tarrakin ikkunassa :) Ihana ukkeli, vaikkakin hieman höpsähtänyt.

Ihanan ukkelin huoltiska

Tästä tulikin mieleeni, että Route66 oli seikkailu, vaikka aamulla ajamaan lähtiessä tiesin tarkkaan mihin olen menossa, en silti voinut tietää mitä matkalla tulee vastaan. Uskomattomia maisemia valtavista maissipelloista aavikkoon, eläimiä joita en uskonut koskaan näkeväni, ihmisiä joilla oli kaikilla jokin tarina kerrottavana ja romua joka muistutti tien kulta-ajoista.

PS. Jos suunnittelet matkaa tuonne ja viehätyt historiasta, suosittelen käymään ainakin muutamassa tiestä kertovassa museossa. Osa on ilmaisiakin :)

Best of Chicago

Katutaide

The Bean

Ilmainen eläintarha

Polkupyöräily

Willis Tower

Hassu House of Blues

Valaistus pimeällä

The Mother Road

Itse tie. Boulevard of the dreams. 1920-luvulta asti ollut ja yhä elinvoimainen. Paikoitellen kuitenkin niin huono, että tuntuu kuin se jäisi pian unholaan kokonaan. Interstate on vienyt siltä paljon kulkijoita ja kylät ovat autioituneet. Onneksi historian havinasta innostuneet turistit pitävät sitä ja sen varrella olevia kyliä pystyssä. 

Route 66 on juuri sen pituinen kuin sen haluat olevan. Se alkaa kun nouset tielle ja päätty kun ajat siltä pois. 

Freedom on ehkä se sana joka kuvaa tien antamaa tunnetta parhaiten.

Mutta missä se sitten menee? No seuraa kylttejä :D ..voi kunpa se olisikin niin helppoa.

Alkumatka Chicagosta oli merkitty ihan ok. Lähtö Adams Streetin päästä ja kääntyy sitten Ogden Avenuelle jatkuen lounaaseen. Tien varsilla on ruskeita Route 66 kylttejä osoittamassa, että olet oikealla tiellä ja samaiset kyltit osoittavat (ei aina) että pitää kääntyä. Joissain osavaltioissa kyltit osoittivat Interstate 40:ltä 66:sta vain kun oli nähtävyyskohde. Mutta itse karttoja selaamalla ja navigaattorilla etsimällä löytää kyllä oikean tien, eikä tarvitse ajaa Interstatea. Näin välttyy myös tietulleilta.

Kaikkialla tien nimi ei ole Route 66 tai Historic 66 tms. Sillä on myös esim. Will Rogers Memorial -nimi tms. Tutustumalla tien historiaan hoksaa pitkälti kyllä, että on edelleen oikealla tiellä vaikka nimi olisi mikä Memorial. 
Pääasiassa tie pujottelee Interstate 40:sen liepeillä. Joissain osavaltioissa Int 40 on tehty 66:sen tilalle. 

Ja sinne se sitten Santa Monicalle päättyi.

Driving on Route 66

Miten se käytännössä tapahtui?

Reissun suunnittelu lähti liikkeelle hyvin aikaisin. Jo joulukuussa löimme lukkoon, että sinne mennään. Lennot olisi kannattanut ostaa heti, sillä ne olisi saanut silloin ainakin 100e halvemmalla kuin vasta tammikuussa jolloin liput ostettiin. Lennot maksoimme siis jo tammikuussa. Ja aikataulu oli alustavasti selvillä. 3.7. meno Chicagoon ja 27.7. paluu San Franciscosta. Tuo väli pitäisi jollakin tahdilla surauttaa autolla.

Ajon aikataulua aloimme suunnittelemaan seuraavaksi. Selvää oli, että jet lag tasoiteltaisiin Chicagossa viettämällä muutama päivä, joten hotellin pystyi jo varaamaan sieltä. Sitten ahkerasti karttaa katsomaan ja välimatkoja tutkailemaan. Otin välimatka etapeiksi suurimmat kohteet Lincolnin kotikaupunki Springfield Illinoisissa, St. Louis, Tulsa, Oklahoma, Amarillo, Albuquerque..jne. Jälkeen päin tekisin toisin. Valitsisin etapeiksi niitä pienempiä kyliä, sillä niissä monissa oli myös runsaasti motelleja ja viihtyisämpi tunnelma. Tulsa ja Oklahoma ainakin olivat niin kovin kolkkoja, että niissä en vaivautuisi enää edes pysähtymään. No Oklahoma City National Memorial oli ihan ok, mutta mikään muu ei. Tuon kokoisissa kaupungeissa oli hyvin vähän nähtävää. 

Ajo menisi uudella reissulla varmaan yöpyen ainakin Springfield Illinois, St.Louis, jotain kyliä Oklahoman osavaltiossa, joku pienempi kylä Texasissa, Albuquerque, Flagstaff...jne Tietenkin useampiakin pysähdyksiä voisi tehdä, jos on aikaa ajaa. Itsehän surautimme varsinaisen Route66 parissa viikossa, sillä vietimme paljon aikaa Vegasissa, Losissa ja ajoimme päälle vielä Hwy 1 San Franciscoon.

Kun ajon aikataulutus oli jollain tapaa selvillä, varasimme kaikki majoituspaikat. Tämä oli hyvä, sillä heinäkuussa on todella paljon muitakin matkalaisia (vaikkei heihin juurikaan tien päällä törmää) ja useat majapaikat illan suussa myyvät satunnaisille yöpaikan kyselijöille ei-oota. Varaukset teimme Booking.comin kautta, sillä sitä kautta oli viellä mahdollisuus perua ja muuttaa varauksia ilman kuluja.

Sitten varasimme vielä auton. Osa auton vuokrasta maksettiin etukäteen varausmaksuna, joten tämä vähensi myös itse heinäkuulle aiheutuvia kuluja. Autoksi olisi haluttanut ottaa sporttinen kärry, mutta päädyimme perus standardikokoiseen autoon. Oli hyvä valinta, sillä olisipa urheiluautolla vähän enemmän pelottanut ajella välillä kovin huonoa kärrypolkua. Tärisi niin, että jos olisi ollut tekarit, ne olisi tippunut suusta :D 


Budjetti karkeasti:

• Lennot  n.1900e
• Autonvuokra n. 1100e (auton palautus toiseen paikkaan tuo lisäkuluja, navigaattori ostettiin omaksi Chicagon Targetista) 
• majoitukset n.1300e
• bensat alle 300e (tankillinen oli n. 35e)
• ruokaan varattiin 45e/pv (rahaa jäi yli melkein 100e)

eli kustannukset pakollisista kuluista oli n. 3000e/pää

Summaten: suunnittele ajoissa, varaa kaikki mahdollinen etukäteen, suosi myös pienempiä paikkakuntia.

PS. Navigaattori on myynnissä